Hae
100 yötä kesään

Riittämättömyyttä vai miellyttämisen tarvetta?

Joku itsetuntoni osa on jäänyt pahasti joskus vaiheeseen, muistan nimittäin jo tosi pienestä, ehkä silloin ala-asteella jolloin jouduin hieman kiusatuksi, kuinka tajusin epäonnistuneeni- minusta ei pidetty.

On selvää, että aikuisuuden myötä ymmärrys sitä kohtaan, ettei kaikkia voi miellyttää on kasvanut. Olen toki käynyt kovan koulun miettiessäni kuka minä oikeastaan edes olen, tai mitä ihmettä minä haluan. On ollut hyvin voimauttavaa ajatella, ettei minun tarvitse haluta samaa mitä muiden, taikka olla samanlainen kuin muut ollakseni hyvä. Tämäkin otti aikansa, vähän liiankin pitkän ajan. Myös ymmärrys siitä, että lähisuhteissa laatu korvaa määrän, on kasvanut. Vaikka olen edelleen yltiösosiaalinen ja minulla on tosi paljon kavereita joiden kanssa on kivaa vaihtaa kuulumisia, niin tärkeimmät ihmiset on keskiössä ja oikeastaan heidän mielipiteellään minulle on väliä, aika paljonkin.

Se sellainen tarve miellyttää on ehkä muuttanut hieman kuitenkin muotoaan ja huomaan kuormittuvani tällä hetkellä aivan hassusta asiasta…

Minusta olisi ihanaa pystyä auttamaan vähän kaikkea ja kaikkia. Taannoin ahdistuin suuresti kun en päässyt ystäväni muuttoon mukaan päälekkäisyyden vuoksi,  toisaalta mietin tänään koulutuksessa, että olisikohan joku halunnut sinne vieläkin minua enemmän, että olenko nyt vienyt jonkun paikan. Tätä on siis todella vaikeaa selittää. Minusta on ihanaa saada olla avuksi ja hyödyksi ja iloksi, rakastan ilahduttaa muita ja minulta voi aina pyytää apua.  Se ajatuskaava on kuitenkin tämän kaiken ympärillä hyvin uuvuttava, sillä sen mukana tulee valtava riittämättömyyden tunne ja toisaalta taas se ahdistava olo, että etuilen jotain ”jonossa”. Olisi tiedättekö helppoa olla se ihminen joka ei koskaan saa mitään, pääse mihinkään ja joka olisi aina käytettävissä. Mutta eihän tämä elämä mene niin.

Olen itse sanonut varmaan sata kertaa, että ei sitä oikeasti voi aina ajatella sillä ”afrikan lapset kärsii jos et nyt syö”- mallilla tätä elämää. Jokaista ihmistä ei voi huomioonottaa ja väkisinkin joskus tulee pahoitettua jonkun mieli tahtomattaankin.  Se, että minusta ei riitä joka paikkaan, välillä voi ajatella itseään ennen muita, on ihan ok- niin ahdistavaa kun tämä joskus onkin. Jossain menee se kultainen keskitie, mutta minun pitäisi löytää se, siis itseni kanssa. Olen jo siinä pisteessä, että osaan kyllä pitää puoleni ja myös sanoa ei, se ei vaan tunnu minusta hyvältä. Osaan iloita asioista joita minulla on mahdollisuus tehdä, mutta minun pitäisi sisäistää se, ettei minun onneni ole toiselta pois.  Ja toisaalta se, että välillä jään vain kotiin on enemmän kuin ok, sillä täällä minulla on kuitenkin se prioriteetti 1.

Ympäristön ja ympäröivien ihmisten huomioonottaminen on äärimmäisen herkkä laji, johon meidän kaikkien on pystyttävä enemmän tai vähemmän. On kuitenkin selviö, että me elämme ensisijaisesti täällä itseämme varten ja jos emme osaa pitää puolta oman minuuden hyvinvoinnista, niin ei sitä kannattele kukaan mukaan, toki ympäristöllämme on siihen suuri vaikutus, sitä ei käy kieltäminen..

Tää oli muuten tosi jännä juttu, tein jonkun hidasta elämää- sivun kautta maya merkki testin ja sain tulokseksi Kin 25, Punainen kristallinen käärme. Tää oli niin osuva kuvaus minun persoonastani, että ihan itsekin hämmennyin, mm. juuri tämä asia mistä kirjoitin sivuttiin siinä, mutta niin monta muutakin, että harvoin osuukaan näin oikeaksi. Kannattaa käydä kokeilemassa…Yleensä nää on minusta ihan höpöjuttuja, mutta tätä jäin ihan miettimään…

Viimepäivien ajatuksia..

♡  Viikonloppuna meidän pappa on ollut paljon mielessä. Se toki johtuu isänpäivästä, mutta huomaan miettiväni häntä usein. Pappa (siis äitini isä) on ollut meidän lasten elämässä todella tärkeä hahmo, harmittaa ettei Emil saa ikinä kuulla papan kivi- tarinoita, tai pääse leikkimään hänen kanssaan. Papalla oli maailman paras mielikuvitus ja hän kertoi aina ruokaillessamme tarinoita meille, osittain luulen, että tämä taito on periytynyt minulle, sillä olen aika hyvä iltasadun keksijä ;). Pappa oli rakas ja hänen poismenoon liittyy paljon tunteita vielä kymmenen vuoden jälkeenkin.

♡ Vaikka luulin, ettei tämä harmaus pääse ottamaan minusta valtaa, on optimistisuuteni koetuksella tuolla säässä.. Olen koittanut ajatella, että kun syksy oli aurinkoinen ja lämmin melkein marraskuun alkuun, ei tämä pimeys tunnu enää missään. Tuntuu se, onneksi pian on joulu ja jouluvalot valaisemassa! Taidankin laittaa kuusen jo ensiviikolla 😀

Olen jotakuinkin hieman uupunut viimekuun reissuihin. Viimeinen starttaa huomenna ja vietän taas paripäivää Helsingissä. Tokikin aihe on minulle tärkeä ja siksi supermielenkiintoinen, Olen silti kiitollinen että nämä yönylihommat on tältä syksyltä tässä.

Olen kokenut suuria epäonnistumisen tunteita äitinä, sillä minusta tuntuu välillä ettei minulla ole mitään kontrollia tuohon uhmakkaaseen lapseen. Koen, että en osaa keinoja rauhoitella oikein ja ehkä en omaa sellaista auktoriteettia mitä tilanne vaatisi. En vaan ole mikään huutaja-ihminen, mutta ei nämä minun tämänhetkisetkään rajoitukset tunnu purevan. Ainoa mistä olen ylpeä on se miten lopulta saan tilanteen rauhoitettua, mutta kyllä tänäänkin oli kaksi pitkää tuntia ennen sitä.

Olen suunnattoman liikuttunut Haminasta, sillä siellä kerätään talkoovoimin yhteistä joulua kasaan. Tämä ajatus lähti eräästä ihmisestä joka ajatteli järjestää kaikille avoimen joulun aattona, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla yksin. Tästä onkin sitten ajatus lähtenyt eteenpäin ja facebookryhmässä on jo pian 70 ihmistä yhdessä. Mietin itse kovasti kokoajan, että mitä voisin aaton eteen tehdä. Päivä kuitenkin itsessään menee perheen kanssa, mutta voi sitä muuten osallistua. Jos kiinnostuit, niin Hamina, hyvän mielen joulu, haettuna FB:Stä, niin varmaan löytyy :).

Siinä nyt muutamia päälimmäisiä tunteita. Ihanaa isänpäivänloppua jokaiselle sitä juhlivalle <3